Tunnistatko kuusen? Näetkö sammaleessa pienen kengänjäljen? Tuossa se on, aivan aavistuksen päässä, tuttu tunne ihon alla. Pieni piilopaikkasi, lapsuuden kesäsi mustikkakangas.

Tavoitatko jo tuoksun? Kostea sammal ja suopursu, kokonainen metsäkangas. Joko tuntuu iholla, naavaisen kuusen kutitus, toukokuun tuttu lämpö, aamukasteen kosketus? Irtoaako syvä hengitys, kesän kauniin kaipaus? Nostaa pilven reunalle, linnunselkään, kohta jo omille siiville.

Entä kuuletko, miten kauniisti kutsuu, pieni kello kimalaista? Nuokkuu vaaleanvihreässä varressa, hento emi taivaalle tähyillen. Nyt jo saatat ihmetellä, mitä miettii tuo mustikka, varpu kesävihanta. Anoo ikivaloa, Lapin suven lämpöä. Sen avulla sanoo kasvavansa, vaikka kankaalla kuivemmalla, kapuavansa tunturin rinteeseen ja käymättömään korpeen. Ei säikähdä vähästä, ei edes kouraa rautaista. Mustikan juuri mättään uumenissa, ihmisen ulottumattomissa.

Muistatko, miten uneksit, sadosta mättään kokoisesta? Lähdit aamulla metsään, ämpäri heiluen haaveilit, isoista mustikoista, piirakasta äidin leipomasta. Palkka mielessä keräsit, mennessäsi suuhun nappasit, mustikoita syvän sinisiä, meheviä ja vahapintaisia. Täytit sankoa ja leikittelit, marjoja makustellessa suupieliäsi sävytit. Antoi mustikka väriä, violettia ja punaista. Niillä kirjoitit kiveenkin, merkkasit muistoksi, paikan siihen aarrekartaksi.

Löysitkö jo vanhat merkit, kuusen kyljestä lapsen kielen? Hän osasi heittäytyä ja makustella, metsässä karuimmassakin leikkiä. Oivalsitko jo? Aina voi palata, lapsuuden muistoon makeaan. Viipyä hetken hellivän, syvässä mättäässä tai varvussa vaaleanvihreässä. Ikiroudastakin tavoitat, tuon varvun taian mahtavan. Hangen alla lepäilee, keväästä jo haaveilee. Kuiskaa, että tee vain retki, suo itsellesi metsän hetki.

Tässä se on sinulle makuna, lapsuuden mehevä mustikka – Sannan villissä vaahtokarkissa, käsin tehdyssä, täysin uniikissa!