Tuuli juttelee märälle nevalle. Puhuri. Kuuletko, kuinka se tekee yöpakkasia. Kehrää kylmää turpeisesta maasta. Sitten se puraisee. Pakkanen. Haukkaa poskesta ja jättää sen punertavaksi.

Hehkuu helmenä, yksinäinen kaunotar sakean rahkasammaleen seassa. Tummuu vähitellen, kerää aromia hapokkaaseen marjaansa. Karpalo. Tuo urhea kasvi karulla suolla, yksin kesän valoa keräämässä, yöpakkasia odottelemassa.

Kesällä sai kukkia suon rannattoman rauhassa. Lekotella vetisellä vuoteellaan. Ei ollut kilpailijoita, joiden ylitse piti kurotella, kesäaurinkoa kohti kavuta. Hennoista varsistaan vähän töröttivät, hupaisat, karvaiset kukkaperät. Vaaleanpunaiset verholehdet enimmäkseen vain vetelehtivät. Kimalainenkin ilmestyi kuin kutsusta, ohimennen mettä tiputteli, töppösiään tuuletteli. Saattoi sekin kaivautua lämpimään turpeeseen, päättää siinä pidellä, lähestyviä pakkasia.

Tunnetko, kuinka jo kantaa vetinen maa. Hiljaisessa lokakuussa, lepäävässä Lapin luonnossa suo sinua hetken kantaa. Syvän ja arvaamattoman luonteensa silti säilyttävät, suo ja sen syksyinen sato. Hyvin piiloutuu karpalo saappaasi alle, nauraa isosta saaliista haaveilevalle. Kutsuu sinut aivan liki, huurteista ihoaan vasten kumartumaan. Sitten vasta näet nämä pienet helmet, nauhassa aivan hennossa, sammaleen pintaa suikertamassa.

Nosta jo huulillesi, syksyn ensimmäisen karpalosi. Tässä se on Sannan karkissa, suon lumo makeaan vaahtoon leivottuna.