Nenässäsi syyskesä, saappaasi alla rapiseva mätäs. Edessäsi metsä kuin asennossa. Aivan kuin joku olisi sen veistänyt, männyistä kasannut, ja mättäille punaiset marjat asetellut.

Lasket ämpärin ja kompastut. Outoon näkyyn havahdut.  Se on uusi ja samalla vanha tuttu – puolukan punainen marja, pinnassaan iso pisara. Mutta mitä ihmettä on sen takana? Heijastus metsään vaiko maan uumeniin – kuvajaisessa portti outoon tunneliin?

Äkkiä sinne humpsahdat, mättääseen katoat. Katsot varpua ja sen syvää sienijuurta, kunnes yhtäkkiä tajuatkin kuuntelevasi kohinaa suurta. Mikä on tämän äänen juttu – aivan kuin kasvun taajuus, kenties lapsuudesta tuttu?

Sukeltaa se sitten korvasta mättäälle. Muuttuu näyksi – pieneksi punertavaksi kelloksi. Siinä se on aivan marjan vieressä mutta paljon punaista vienompana. Kehottaa taas kuuntelemaan, nyt pienelle terälehdelleen asettumaan. Sanoo, että siinä saat sinäkin tuokion olla – hetken kesäisen herkkänä kokea.

Ajattelet jo havahtuvasi, unen tunnelista tajunnan portaille kurottelevasi. Mutta vielä viskoo jokin sinut syvemmälle metsään, samasta mättäästä vanhaan Lapin aikaan. Siellä astelee lappalainen, survoo puolukoita poronmaitoon, säilöö ja maistelee, syö herkkuaan herkästi hymyillen.  

Sitten on jo aika uneksijan herätä – takaumista tähän päivään tulla. Lempeästi sinua tönäisee, marjastaja sankoineen. Tarjoaa kättään ja kiusoittelee:

”Mättääseenkö meinasit jäädä, marjakarhuksi muuttua.”

Kaivaa repustaan rasian ja sieltä uneksijalle hiukopalan. Katsot tuoksuvaa herkkua, tomusokerilla kuorrutettua vaahtokarkkia.  Marjastaja sanoo, että maku on varmasti tuttu. Puraiset ja huudahdat: puolukka, Lapin luonnon ikiaikainen herkku!